Miksi? En tiedä. Tätä kysymystä olen muutaman tunnin miettinyt, enkä saanut yhtään parempaa vastausta.

Loistava lähtökohta aloittaa blogin kirjoittaminen, kun istuu koneella laput silmillä epävarmana ja ennakkoluuloisena hokien: "mitä hel... olen tekemässä". Minä uskon että epävarmuus on se "mun juttu".

Ketä muka kiinnostaan minun ajatukseni ja näkemykseni asioista, jokainenhan osaa ajatella ihan itse.

Kerronpa mikä täällä epävarmuuden takana istuu. Täällä on tavallinen 28-vuotias eronnut kolmevuotiaan lapsen äiti, työssäkäyvä työnarkomaani. Suonissa virtaa juuret maaseudulla omaava lande paukku, vahva yrittäjä sielu. Ei siis mikään mediaseksikäs urbaani hipsteri.

Jumaloin lastani, enkä siksi että hän olisi muita taaperoita parempi, vaan siksi, että joka päivä ihmettelen lapsen innokkuutta oppia uusia asioita, tarttua hetkeen, itsevarmuutta, ja kaikkea mitä se pikkuihminen viattomuudellaan kantaan mukanaan, itse kun olen orastavassa kolmenkympin kriisissä kierivä tapojeni orja.

Tiedän että minun pitäisi nauttia tämän hetkisestä elämästäni, on lapsi, on töitä, eikä ikäkään paina. Silti kuljen päivästä toiseen epävarmana ja arkana. Takana on vaikea ero, vielä vaikeampi parisuhde. Henkistä sotaa, joka jatkuu vielä optimistisempienkin ennusteiden mukaan "vain" vuosia.

Ehkä yritän blogin avulla tarjota vertaistukea, hakea itsevarmuutta, herättää keskustelua erilaisista aiheista. Kolmevuotiaan kanssa kun ei kauheasti vielä kunnollisia keskusteluita avata. Työnarkomaanina ei kauheasti kerkeä sosiaalista elämää viettää, kun kuitenkin kaiken liikenevän ajan haluaa viettää valonnopeudella kasvavan ihmistaimen kanssa.

Itselleni nappaan tässä kohtaa yläviitosen, mä tein sen. Kirjoitin.

Näillä mennään mitä on, katsotaan mitä tästä tulee.