Hyvää Ystävänpäivää!

Näin toivottavat ihmiset, joiden kanssa en ole oikeastaan ollenkaan tekemisissä. Eläköön sosiaalinen media!

Itse vietän ystävänpäivää 365 päivää vuodessa. Ystävät ovat ne jotka vastaavat aamuyöllä puhelimeen, kun itsellä on paha olla, ja toisin päin. ystävä on se jolle voi sanoa suoraan, ilman että ystävä siitä suuttuu. ...tai suuttuuhan se, mutta ymmärtää sinun mielesi omat pienet kierot ajatukset.

 

Olen siis asiakaspalvelu ammatissa töissä. Kohtaan päivittäin erilaisia ihmisiä, keskustelen erilaisista aiheista, kuuntelen huolet ja murheet. Välillä töitten jälkeen on aika puhkinainen olo. Minun ystävät tietävät etten välttämättä pidä yhteyttä viikkoihin, ja joskus asiaa on päivittäin. Oma elämäntilanne kun on vuoristorataa, kohtalaisen ilkeän eron johdosta. Eikä sitä helpota tosiasia orastavasta kolmenkympin kriisistä.

Koskaan en ikinä uskonut kriisiytyväni mistään. Olen aina ollut sinut itseni kanssa. Täytyy kuitenkin myöntää että parisuhde, jonka loppuvaiheessa joudut rikkomaan itsesi henkisesti että pääset irti, antaa yllin kyllin aihetta saada kriisi asiasta kuin asiasta. Päälimmäisenä ajatus " Ei tää elämä oon sitä mitä mä haaveilin teininä"

Ei ole prinssi uljasta, kahta lasta, eikä kivaa omakotitaloa. On tanakka uraputki, pieni lapsi, koira, elämä hukassa ja tavarat sekaisin vuokra kolmiossa. Oikeustaistelua ja pelkoa, stressiä ja mitä näitä nyt on.

Oikeastaan lapsi on se, mikä pitää minut järjissäni. Hän on nyt kutakuinkin kolme vuotias, elämäni suurin rakkaus. Ikinä.

Aina toisinaan päätän kylmästi jatkaa elämääni ja antaa murheitten kulkea vierellä, haittaamatta omaa elämääni, mutta eipä tuo vielä ole onnistunut. Skeptisesti selailen tinderiä, ehkä joitain keskusteluita saan aikaan, korkeintaan yhdet treffit ja puff. Eihän kukaan halua rikkinäistä ihmistä.

Onneksi on ystävät, jotka eivät välitä minun henkisistä ja fyysisistä arvista. Ymmärtävät miksi olen rikki. Hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. Kiitos!