sunnuntai, 14. helmikuu 2016

Ystävänpäivän.. mikä tää ny o.

Hyvää Ystävänpäivää!

Näin toivottavat ihmiset, joiden kanssa en ole oikeastaan ollenkaan tekemisissä. Eläköön sosiaalinen media!

Itse vietän ystävänpäivää 365 päivää vuodessa. Ystävät ovat ne jotka vastaavat aamuyöllä puhelimeen, kun itsellä on paha olla, ja toisin päin. ystävä on se jolle voi sanoa suoraan, ilman että ystävä siitä suuttuu. ...tai suuttuuhan se, mutta ymmärtää sinun mielesi omat pienet kierot ajatukset.

 

Olen siis asiakaspalvelu ammatissa töissä. Kohtaan päivittäin erilaisia ihmisiä, keskustelen erilaisista aiheista, kuuntelen huolet ja murheet. Välillä töitten jälkeen on aika puhkinainen olo. Minun ystävät tietävät etten välttämättä pidä yhteyttä viikkoihin, ja joskus asiaa on päivittäin. Oma elämäntilanne kun on vuoristorataa, kohtalaisen ilkeän eron johdosta. Eikä sitä helpota tosiasia orastavasta kolmenkympin kriisistä.

Koskaan en ikinä uskonut kriisiytyväni mistään. Olen aina ollut sinut itseni kanssa. Täytyy kuitenkin myöntää että parisuhde, jonka loppuvaiheessa joudut rikkomaan itsesi henkisesti että pääset irti, antaa yllin kyllin aihetta saada kriisi asiasta kuin asiasta. Päälimmäisenä ajatus " Ei tää elämä oon sitä mitä mä haaveilin teininä"

Ei ole prinssi uljasta, kahta lasta, eikä kivaa omakotitaloa. On tanakka uraputki, pieni lapsi, koira, elämä hukassa ja tavarat sekaisin vuokra kolmiossa. Oikeustaistelua ja pelkoa, stressiä ja mitä näitä nyt on.

Oikeastaan lapsi on se, mikä pitää minut järjissäni. Hän on nyt kutakuinkin kolme vuotias, elämäni suurin rakkaus. Ikinä.

Aina toisinaan päätän kylmästi jatkaa elämääni ja antaa murheitten kulkea vierellä, haittaamatta omaa elämääni, mutta eipä tuo vielä ole onnistunut. Skeptisesti selailen tinderiä, ehkä joitain keskusteluita saan aikaan, korkeintaan yhdet treffit ja puff. Eihän kukaan halua rikkinäistä ihmistä.

Onneksi on ystävät, jotka eivät välitä minun henkisistä ja fyysisistä arvista. Ymmärtävät miksi olen rikki. Hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. Kiitos!

sunnuntai, 24. tammikuu 2016

Blogi, miksi minulla(kin) on blogi??!!

Miksi? En tiedä. Tätä kysymystä olen muutaman tunnin miettinyt, enkä saanut yhtään parempaa vastausta.

Loistava lähtökohta aloittaa blogin kirjoittaminen, kun istuu koneella laput silmillä epävarmana ja ennakkoluuloisena hokien: "mitä hel... olen tekemässä". Minä uskon että epävarmuus on se "mun juttu".

Ketä muka kiinnostaan minun ajatukseni ja näkemykseni asioista, jokainenhan osaa ajatella ihan itse.

Kerronpa mikä täällä epävarmuuden takana istuu. Täällä on tavallinen 28-vuotias eronnut kolmevuotiaan lapsen äiti, työssäkäyvä työnarkomaani. Suonissa virtaa juuret maaseudulla omaava lande paukku, vahva yrittäjä sielu. Ei siis mikään mediaseksikäs urbaani hipsteri.

Jumaloin lastani, enkä siksi että hän olisi muita taaperoita parempi, vaan siksi, että joka päivä ihmettelen lapsen innokkuutta oppia uusia asioita, tarttua hetkeen, itsevarmuutta, ja kaikkea mitä se pikkuihminen viattomuudellaan kantaan mukanaan, itse kun olen orastavassa kolmenkympin kriisissä kierivä tapojeni orja.

Tiedän että minun pitäisi nauttia tämän hetkisestä elämästäni, on lapsi, on töitä, eikä ikäkään paina. Silti kuljen päivästä toiseen epävarmana ja arkana. Takana on vaikea ero, vielä vaikeampi parisuhde. Henkistä sotaa, joka jatkuu vielä optimistisempienkin ennusteiden mukaan "vain" vuosia.

Ehkä yritän blogin avulla tarjota vertaistukea, hakea itsevarmuutta, herättää keskustelua erilaisista aiheista. Kolmevuotiaan kanssa kun ei kauheasti vielä kunnollisia keskusteluita avata. Työnarkomaanina ei kauheasti kerkeä sosiaalista elämää viettää, kun kuitenkin kaiken liikenevän ajan haluaa viettää valonnopeudella kasvavan ihmistaimen kanssa.

Itselleni nappaan tässä kohtaa yläviitosen, mä tein sen. Kirjoitin.

Näillä mennään mitä on, katsotaan mitä tästä tulee.